http://www.imdb.com/title/tt0891592/
Mätkintäpelielokuva, peukalo alas -fatality
Perkele! Tämä tapaaminen loppui tähän! Leffan hauskin kohtaus tosiaan liittyy tähän sitaattiin, ilmeisesti tapaus WinCapita on uutisoitu siinä määrin ulkomaillakin, että sen seurauksena yksi Bangkokin vaikutusvaltaisimmista mafiajengeistä on tässä eepoksessa suomalaisvetoinen. Enteellistä: tapaaminen leffan kanssa olisi tosiaan kannattanut lopettaa tähän alkupuolen vitsiin.
Se mongertavan brysseliläisen ja Kylli-tädin tähdittämä aiempi versio oli hauskempi. Ja elokuvana parempi, vaikka jättäisi camp-arvotkin huomioimatta. Ehkä leffamaakarien pitäisi luopua yrityksistä tehdä vakava elokuva mahdollisimman kirjavaan hahmogalleriaan nojaavasta yksi vastaan yksi -mätkintäpelistä, ja tosiaan mennä originaalin pelleilylinjalla, tai sitten tehdä DOA:n tyyppistä hattaraviihdettä.
Nimittäin vetistelevä vakavaksi yrittävä draama ei oikein ole yhteensopiva tulipallojen viskomisen, ”erikoisliikkeiden” ja ihmeellisten mustamagiahäröilyjen kanssa. Tosin ei ala-arvoinen näyttelijätyökään sitä draamaa tue. Kristin Kreuk (jota eräässä neljännen seinän harvinaisen tökerösti rikkovassa kohtauksessa puhutellaan Lanaksi) vetää roolinsa läpi Smallville-ylinäyttelyllä, Neal McDonough pääpahiksena suorittaa Ö-luokan Malcom McDowell -imitaation ja Chris Klein puolestaan kanavoi Nic Cagea liiankin aidonoloisesti, alkaen hätääntyneestä ilmeestä. Moon Bloodgood sentään tiedostaa olevansa roskaleffassa ja sovittaa roolityöskentelynsä sen mukaan. Käsikirjoituksestakin on ilmeisesti taas vaihteeksi vastannut se ääretön määrä apinoita kirjoituskoneen ääressä, muuten ei ole selitettävissä lukuisat epäloogisuudet, naurettavuudet, ylikäytetyt kliseet ja silkat aivopierut. Leikkaus viimeistelee loput, editointihuoneen lattialle jäivät (muiden muassa) kohtaukset joissa selitettäisiin, mistä Chun-Li ja Charlie oikein tuntevat toisensa etukäteen, nykyisellään juoni on niiltä(kin) osin täysin käsittämätön.
Kun nyt kuitenkin mätkintäpelistä on kyse, niin hämmentävää on se miten paljon mättöä pihdataan ja miten lyhyinä sekä lepsuina matsit on pidetty. Muutenkin, alkuhässäkkää lukuun ottamatta toiminta alkaa vasta melkein leffan puolivälissä, mihin mennessä silmäluomet ovat alkaneet lupsua silloin kuin ei hihitä hysteerisesti tahattomalle komiikalle. Luonnollisesti, koska videopelit on tarkoitettu lapsille, myös leffa on tarkoitettu lapsille, ja väkivaltaa on sanitoitu. Ja koska Street Fighter -pelisarja ei ole, toisin kuin myöhemmät kilpailijansa DOA, Tekken ja SoulCalibur, panostanut (heh) maitorauhasten heilahtelua mallintavaan fysiikkamoottoriin, niin leffassakaan ei ole tarjolla sen vertaa silmänruokaa että sekään pelastaisi. Valitetaan nyt vielä siitäkin, että soundtrackille ei ole taaskaan riittänyt kuin mustista mustinta hiphoppia ja rappia. Sitähän siellä Bangkokissa pelkästään soi, vai…?
Pelielokuvatradition mukaisesti hahmojen taustat on vedetty uusiksi aiempi kaanoni unohtaen, ja ottaen huomioon että kyseessä on “origins movie” niin on aika kummaa että pelien pääpahikset vedetään kylmäksi jo tässä. (Tai no, onhan Bison aiemminkin “palannut” kuolleista, riippuen siitä tulkitaanko pelejä vai animaatiosarjoja, mutta ei näin eksplisiittisesti suoritetusta fatalitystä, ja nyt ei ole kloonilabrojakaan auttamassa.) Ai hupsis, siinähän tuli spoilattua leffan lopetus. No mitä sitten, pilasiko tämä muka jonkun katsomiselämyksen? Muutenkin on säälittävää, että maailmanvalloitusta haaveileva sotilasdiktaattori on vesitetty kiinteistökeinottelijaksi. Kyllä, luitte oikein. Mitä seuraavaksi, Kummisedän remake jossa Don Corleone tunkee teipattuja kolikoita hedelmäpeliin ja hakee juoksukaljaa lähimarketista?
Pitääkin katsoa se originaali pitkästä aikaa. Ainakin sitä oppi arvostamaan tämän tekeleen jälkeen ihan uudessa valossa, siis jos siihen suhtautuu alkuperäisen Batman-leffan tyylisenä camp-klassikkona. Tämän tekeleen puolestaan voi unohtaa saman tien.